Latokartanonkoski

Kiskonjoki virtaa Varsinais-Suomen ja Uudenmaan rajaseudulla Salon ja Raaseporin kaupungeissa. Kiskon Kirkkojärvestä alkunsa saava joki laskee Saaristomereen Laukanlahden pohjukassa Särkisalon lähellä.

Vesistöalueen pinta-ala on yhteensä 1046,91 km2, josta 5,67 % koostuu järvistä. Latokartanonkosken tasalla Kiskonjoen valuma-alueen koko on noin 600 km2 ja järvien osuus valuma-alueesta lienee karkeasti 8 % luokkaa. Kiskonjoki on kaksihaaraisen vesistön järvirikas ja metsäinen itäinen haara. Läntinen Perniönjoen haara kerää vetensä pääasiassa viljelyseudulta.

Jokihaarat yhtyvät vähän matkaa Latokartanonkoskesta alavirtaan, joten koskessa virtaava vesimäärä on jokisuulla mereen päätyvää selvästi pienempi. Kiskonjoen vesimäärää säännöstelee käytännössä Latokartanonkoskesta ylävirtaan sijaitseva Koskenkosken voimalaitos, sillä sen alapuolella jokeen laskevien sivupurojen määrä on vähäinen. Koskenkosken tasalla pidempiaikainen virtaamakeskiarvo on ollut 5,6 m3/s. Kiskonjoen ajantasaisen virtaamatilanteen voi aina tarkistaa ympäristöhallinnon nettisivuilta.

Salossa entisen Perniön kunnan alueella sijaitseva noin puolen kilometrin pituinen Latokartanonkoski on Kiskonjoen huomattavin koskialue. Latokartanonkoskessa Kiskonjoen vesi putoaa peräti noin 17 metriä, kuohuen etenkin kevät- ja syystulvien aikaan henkeäsalpaavasti. Kosken voimaa onkin hyödynnetty moneen otteeseen menneinä vuosisatoina. Jälkiä tästä on edelleen nähtävissä jokivarressa. Koskessa olleet kalojen nousua estäneet rakenteet on purettu. Myllynraunion putousta muotoiltiin vuonna 1999 ja kosken niskalla ollut pato purettiin osittain vuonna 2012, jonka jälkeen vaelluskaloille avautui nousumahdollisuus aina ylävirrassa sijaitsevalle Kosken voimalaitokselle saakka.

Harva eteläsuomalainen joki voi ylpeillä yhtä rikkaalla ja monimuotoisella luonnolla, kuin Kiskonjoki. Joen ja sitä ympäröivän laakson luontoarvot ovat johtaneet Kiskonjoen ja sen järvilaajentuma Saarenjärven liittämiseen osaksi Natura 2000 -alueiden verkostoa. Kiskonjoen vesistö on suojeltu Koskiensuojelulailla, joka estää uuden vesivoiman rakentamiseen vesistöön.

Eteläinen jokiluonto näyttää rehevimmät piirteensä Latokartanonkosken alueella. Tuulen kaatamien ikikuusten aukoista nousee vehreitä saarnia ja vuorijalavia. Monihaaraisena palmikoivien pienten kosken sivu-uomien muodostamissa saarissa kasvaa erikoislaatuista tulvametsää. Kiskonjoki on yksi harvoista joistamme, jonka rantatörmiin kuningaskalastajat ovat viime vuosikymmeninä rakentaneet pesiään. Syksyllä 2015 kuningaskalastaja väijyi useaan otteeseen saalista Latokartanonkosken niskalla. Vedenalaisen luonnon erikoisuus on lohikaloista riippuvainen raakku eli jokihelmisimpukka, joka on sinnitellyt aivan viime vuosiin saakka joessa. Harmaahaikara ja saukko vuorostaan ovat sangen arkipäiväisiä vieraita, jotka nauttivat joen tarjoamista antimista.

Rehevä ja ruskeavetinen Kiskonjoki on luonteenpiirteistään huolimatta ollut aikoinaan huomionarvoinen lohijoki. Latokartanonkoskesta tiedetään kalastetun lohta jo 1500-luvulla. Kiskonjoen alkuperäiselle lohikannalle kuitenkin kävi muiden eteläisten lohikantojemme tavoin, lohi hävisi joesta ympäristönmuutosten seurauksena 1900-luvun puolivälin tietämissä.

Lohi oli lähes puoli vuosisataa kateissa Kiskonjoesta. Viimeisen kymmenen vuoden aikana Kiskonjoki on kuitenkin palannut hitaasti, mutta varmasti maamme lohijokien joukkoon. Jokeen on istutettu 2000-luvulla lohen vaelluspoikasten ohella muutamaan otteeseen myös pienpoikasia ja mätiä. Tuloksiakin on saatu pienellä viiveellä. Viime vuosina joessa on tehty kutuaikaan havaintoja kookkaista lohista. Sähkökalastusseurannat ovat vahvistaneet kauan odotetun tuloksen: satunnainen luontainen lisääntyminen vaikuttaa vakiintuneen säännölliseksi. Ilahduttavinta on, että töröt, kivisimput ja kivennuoliaiset ovat saaneet antaa tilaa lohenpoikasille. Sähkökalastusten perusteella lohi oli ainakin syksyllä 2015 miltei valtalaji koskessa.

Kiskonjoki on paljon muutakin kuin kalojemme kuninkaan kotijoki. Se on tärkeä kutuvesistö myös esimerkiksi meritaimenelle, vaellussiialle ja vimmalle. Kiskonjoki on yksi harvoista jäljellä olevista rannikkovesistöistämme, joissa vielä on säilynyt alkuperäisiä taimenkantoja. Latokartanonkosken alueelle on aiempina vuosikymmeninä istutettu viljelyperäisiä taimenia, mutta istutukset on lopetettu. Jatkossa Kiskonjoessa vaalitaan vesistön omaa taimenkantaa, jonka lisääntyminen on alueella nykyisin säännöllistä, vaikkakin vielä melko vähälukuista.

Keväisin Kiskonjoen alajuoksu kuhisee vimmoista, kuoreista ja muista sinne kudulle nousevista merialueen lajeista. Perässä seuraa usein myös runsaiden ravintovarojen houkuttelemia petokaloja. Kuhia liikkuu alueella säännöllisesti myös muina vuodenaikoina, sillä Latokartanonkoski sijaitsee hyvien kuhavesien välissä. Kookkaaksi kasvava turpa kuuluu yhtälailla joen tyypilliseen lajistoon.

Kalastus Latokartanonkoskella

Kalastuslupa maksaa 25 € / kalastusvuorokausi (12:00-12:00). Myytävien kalastuslupien määrä on rajattu kahteen per kalastusvuorokausi. Lohikalojen syysrauhoituksen aikana (1.9.-30.11.) kalastus on kielletty.

Kalastus on sallittua uistin- tai perhokalastusvälinein. Kerrallaan saa käyttää yhtä uistinta tai perhoa, joissa on sallittua käyttää vain yhtä yksihaaraista väkäsetöntä koukkua.

Kahlaaminen on sallittu 1.6.-31.8., mutta kahlata saa vain muutaman askeleen irti rannasta pohkeen syvyiseen veteen.
Lohi ja rasvaevällinen taimen ovat kokonaan rauhoitettuja, saaliiksi saadut yksilöt tulee vapauttaa. Rasvaeväleikatun istutetun taimenen alamitta on 60 cm. Muiden lajien alamitat ovat lakisääteisiä (mm. kuha 42 cm).

 

Latokartanonkoski on vuolas ja paikoin kivikkoinen koskialue, joka asettaa omat haasteensa välineiden ja sopivimpien pyytöjen suhteen.

Perhokalastajan kannalta huomionarvoista on, että koski on täynnä pieni kiventakusia ja koskipeilejä, joiden kalastukseen soveltuu parhaiten kevyehkö yhdenkädenvapa kelluvalla siimalla. Sopiva siimaluokka on 3-6. Vavan pituus on enemmän makuasia. Pocket-kalastajan valinta on 7-7,5 jalkaa kun taas nymfaajalle ei yhdeksänjalkainen välttämättä riitä.

Kookkaiden lohien ja nousutaimenten kalastukseen soveltuvat välineet riippuvat kalastajan mieltymysten ohella myös siitä, missä kalastus tapahtuu. Kovempaan koskeen 9- tai 10-jalkainen 7- tai 8-luokkainen vapa kelluvalla tai uppokärkisellä siimalla on hyvä valinta. Kosken alaosalla ja niskalla voi olla käyttöä kevyelle puolitoista- tai kaksikätiselle vavalle.

Uistinkalastuksessa sopivimmat välineet riippuvat paljon vesitilanteesta ja käytettävistä uistimista. Jokiuomassa on kuitenkin paljon kiviä ja suvannoissa myös puuainesta, joten ainakin siimavalintaan kannattaa kiinnittää huomiota. Latokartanonkosken alueella ei tarvita pitkiä heittoja, joten lyhyt vapa puoltaa paikkansa. Sopiva kela on pienehkö haspeli kuitusiimalla ryyditettynä.